Tänään joulukalenterista paljastuu anopille jotain pientä kivaa ja sitten tämä runo.
Tämä haparoiva runo on omistettu anopilleni, joka valaa uskoa itseeni, luottamusta vähäisiin kykyihini ja on tukena kun maailma on musta. Kiitos anoppi, olet suurenmoinen! Kuvat nyt ovat mitä sattuu, joskus makkaranpaiston lomassa otettuja kännykkäräpsyjä, mutta eipä kai tuo haitanne. Ei ainakaan anoppiani, jolle tämän runon siis omistan.
Kylmä, luminen huntu peittää maan,
alta sen löytyykö lämpöäkään.
Vaik kylmä huntu ympärillään,
kulkea saa,
sydämmes heikko liekki,
oi, se yhä lämmittää.
Rakkaus,
hento lämpö armahtaa.
Syleile siis kylmää ilmaa,
hengitä huurussasuin.
Ihaile hiutaleita kauniita,
puista lumoudu.
Heikko on lämpö liekin,
riittämiin siltikin.
Luota, oi luota,
se yksin riittävi,
Kesä kerran koittavi,
valo syleilee.
Vaan varjon vuoro loistaa on,
lailla auringon.
Mustaan syliin uppoudu,
siin hyvä olla on.
Talvesta lumoudu,
kohta vuoro valon on.
Siinä kaikki mitä tarvitsen,
säilyttivät he rakkauden.
Valo ja varjo tasapainossaan,
korostavat toisiaan,
parhaat puolet esiin tuoden,
varten rakkaintaan.
Nauti siis hetken synkkyydestä,
sekin on merkki elämästä,
syvääkin syvemmästä rakkaudesta.
Taas on yksi laatikkoruno julkaistu ja olo on höppänä.
Näin talvisiin tunnelmiin on hyvä jäädä jatkamaan kolmatta adventtia!
Rauhaisaa kolmatta adventtia teille lukijani.
<3