Tiedättehän sen lokakuun harmauden. Sen synkkyyden joka antaa hieman enteillä itseään ja sitten kuitenkaan ei vielä saavuta sinua. Hipaisee, vaan ei vielä syleile. Joskus on niitä päiviä kun tekisi mieli juosta vastaan. Joko kädet nyrkissä tai avosylin, se riippuu päivästä.
Pimeys.
Pienikin valonliekki kantaa päivään uuteen.
Älä luovuta. Anna auringon hivellä kasvojasi. Anna sen syleillä, vaikka tiedät sen kohta sinut jättävän. Pidä luonasi hetken sen lämpö. Anna sen sinua lohduttaa ja nostaa ylös.
Kylmää. Ankeaa.
Miksi annoin säteesi langeta päälleni?
Kuvittelenko, vai onko taas astetta kylmempää?
En valita.
Vaan totean lokakuun tuottavan tuskaa. Hiljainen kuolema vai kidutusta?
Saat itse valita.
Olen alkanut huomata, ettei varjoja kannata pelätä. Ne ovat alati lähellä. Vaanivat ja varmasti iskevät silloin kun olet heikko, ryvet ikävässä ja yksinäisyydessä. Varjojen pimeydessä näet arjen yksitoikkoisuuden. Valo piilottaa askareiden ankeuden allensa. Tukahduttaa sen vastaväitteet ja kuiskaa lohdutellen, valvon luonasi päivät ja yöt. Pitelen sinua kun heräät yöllä. Olen tässä. Nuku rauhassa sinä pienoinen. Huomenna on päivä uusi. Se on hyvä, kun sen sinulle valmiiksi valaisen.
Lohduttavien sanojen lokakuu ei ole täällä.
Se on hetken hehkua ja varjojen vaanintaa.
Ei varjojen valtakunta koskaan häviä. Vahvistuu päivä päivältä sen mahti, älä luovuta, hoen mantraani.
Enkä luovuta.
Kestän hetken syleilyt ja otan niistä kaiken irti. Kohta lumenvalkeus on täällä ja sen kylmä syli on lohtunani. Miten kauniisti hohtaa sen pinta, kun katse vaeltaa sen hunnuilla. Enkeleitäkö siinä nään? Kaksin kappalein räpsyttelevän lumessa? Kyllä äiti jaksaa. Kyllä mä jaksan.
En luovuta.
Ainakin sinne asti jaksan.
Melodramaattinen puoleni nauttii lokakuun kirpeydestä. Synkkyyden alhoissa se nauttii vaeltaa, ammentaa luonnon kuoleman väreistä virtaa. Kuitenkin hieman kavahtaen sitä.
Ehkä sen on hyvä?
Kituminen on merkki elämästä. Vielä virtaa veri suonissani.
Yhä jaksan nostaa päätäni ja anoa. Lisää aurinkoa pyytää, lisää huumoria arkeen, lisää itseironiaa.
Lisää. Miksi aina lisää?
Miksei tässä ja nyt ole hyvä? Sillä tässä ja nyt on hyvä.
Nyt.
Olen onnellinen, kiitollinen ja rakastettu.
Lisää, mitä lisää?
Kaikki on annettu, mutta muisti taitaa vain pelata huonosti. Yksi rahtunen huumoria löytynyt. Yksi kourallinen naurua ja monta sylillistä rakkautta (ihana isosiskoni lapsineen tuli Pohojammaalle <3).
Aika hyvä saalis, eikö?
Aurinkoa.
Elämän pituisia aarteita, niitä itsestäänselvyyksiä sinulle toivottelee
Kipa.
