Tiedättehän hetket,
jolloin pysähdyt ahdistavien
kysymysten pariin.
Niiden kohdalle,
joiden ohitse pitäisi rynnätä.
Muistaa nuo tosiasiat,
mutta ei missään nimessä pysähtyä.
Tuleeko tänne vielä sota aikanani?
Joudunko hautaamaan lapsiani?
Kumpi meistä mieheni kanssa kuolee ensin?
Missä menee pahan ihmisen ja sairaan ero?
Miksi ihminen on hyvin kiittämätön?
Onko rakkaus oikeasti kuolematon?
Kuolenkohan nuorena?
Miksi on olemassa ahneus?
Silloin kun maailmankaikkeus ihmetyttää ja
kummalliset asiat täyttävät pään,
Silloin on hyvä mennä maatamöllöttämään
lumihankeen kirsikkapuun alle.
Katsella taivasta,
Salaisuuksien verhoa.
Ajatus hymyilyttää, että verhon takaa
itse Kaikkeus meitä katselee
ja pudistaa päätään.
Voi noita hupsuja.
Eikö tuonkin ole tuossa kylmä maatessa.
Jättäisi asiansa minulle.
Aivan oikein,
kylmähän lumienkeliksi jähmettyneen tuli.
Naapurit ajattelivat varmaan hulluksi.
Voisin heille ehkä sanoa olevani taiteilijasielu,
olisiko möllötys silloin normaalimpaa.
Olen toisinaan outo,
mutta olenpahan nähnyt salaisuuksien verhon.
Pysähtynyt ja katsonut.
Huutanut äänettömästi vastauksia.
Ja saanut.
Lumihiutaleita hiljaa hipsii ylleni.
hentoja, ihan pieniä.
helliä hipaisuja oksien lomasta.
Kuiskivat he äänetöntä lauluaan,
Luota, oi luota.
Lapses enkelten varjelukses on.
Uskothan sen?
Ehkei noita kysymyksiä pidä pelätä,
ehkä ne ovat juurikin niitä asioita,
jotka on kohdattava kasvotusten.
Katsottava silmiin,
kunnes varmuus vallitsee.
Tietämättömän on onni.
Kiitos Anna-mamma lapasista.
Viininpunainen on kuulemma muodissa.
Tiesitköhän sen?