Meillä piha aiotaan laittaa jälleen kerran uusiksi käytännöllisyys syistä. Eilinen päivä oli lapsille ja oikeastaan meille kaikille kovin rankka. Mutta nyt on kaikki kukkapenkin istutukset pelastettu! Meinasin ottaa ensin vain lempikukkani elikkäs Helmililjani, mutta sitten iski nuukuus ja siirsin ihan kaikki. Kaikki kivet siirsin pois ja istutin vielä viiniköynnöstä ja sen sellasta.
Ilta-aurinko jo kimalteli lehtien yllä ennen kuin sain oman urakkani valmiiksi. Yleensä hieman jopa ärsyynnyn jos minulta kysytään, että antaako lapsesi tehdä käsitöitä (tässä kohtaa pihatöitä)? Tämä onkin täysin totuttelu ja asennekysymys. Lapsetkin useimmiten nauttii yhdessä tekemisestä. Saa silputa pikkusaksilla oksia, kantaa kiviä, kastella matoja, ihmetellä muurahaisia ja istuttaa siemeniä. Viimeinen puolituntia pihalla tuntui jo kyllä tuskalle. Isompi lapsi pissat housuissa ties monennenko kerran päivän aikana (otetaan rutkasti takapakkia) ja nuorempi itki kyllästyneenä vaunuissaan. Pakko oli hieman jopa jättää työt kesken ja mennä lasten kanssa sisälle. Pelkkä asenne ei tällä kertaa riittänyt. Asenne nyt oli muutenkin loppuillasta jo ihan hukassa. Naapurin emäntä se istui vain tramppiksen vieressä lapsia vahtimassa ja ihmettelemässä toista pihalla pamppaloivaa emäntää.
Pitäisiköhän munkin kokeilla pelkkää olemista välillä?
Pitäisikö opetella kiireenkin keskellä vain istumaan rappusille ja ihailla kukkia,
pelkästään vahtia lapsia?
Mmm. .. Kaikesta tuskastumisesta, kiukusta, väsymyksestä, turhautuneisuudesta sun muusta huolimatta sanoisin, että eipä ole mun juttu. Ei ainakaan tänä kesänä.
Millä pystyisin olemaan vain kun tiedän, että kohta tulee kaivinkone ja vie meidän etupihalta kaiken?
Kaikki mahdollinen talteen ja helposti siirreltäviin laatikoihin. Tämä kesä YHDESSÄ myllätään ja ensi kesänä vain istutaan trampoliinin vieressä ja syödään. Nautitaan aikaansaannoksista ja hieman omaksi iloksi touhutaan.
Ei tule valmista ja ehjää ilman tuskaa?
